suomen metsastysmuseo/Om Harjagt med Stöfvare

Om Harjagt med Stöfvare - Ajokoirametsästys. Suomen Metsästysmuseon julkaisuja 15. 2005.

Toimittaja Pentti Kataja, Käännös Kai Halonen.
179 sivua. Mustavalkoinen.
ISBN 952-9729-13-8. ISSN 1237-3591.
Suomennos ja näköispainos J.J. Maexmontanin vuonna 1850 ilmestyneestä kirjasta Om Harjagt med Stöfvare.

Jänisjahti ajokoiraa käyttäen on metsästysmuoto, jota meillä voidaan harjoittaa koko metsästyskauden ajan, syyskuun alusta helmikuun loppuun. Ajokoirametsästys on suosituin metsästysmuotomme, ja sitä harjoittaa noin 200 000 metsästäjää. Suomenajokoira on tällä hetkellä eniten rekisteröity koirarotumme.

Metsästys oli muodostunut meillä 1800-luvun puolivälissä sen aikaisen ylemmän sosiaaliluokan keskuudessa varsin suosituksi sosiaalisen kanssakäymisen muodoksi. Metsästysseurueet kokoontuivat kartanoihin viettämään aikaa ajokoirien ja jänisjahdin merkeissä. Tällaisista jahdeista ja jahtiseurueista on kuvauksia vanhoissa alan julkaisuissa, ja onpa niistä maalattu taulujakin.

Maaseudulla rahvaan keskuudessa ei jänisjahtia koiralla vielä tuohon aikaan harrastettu. Olihan maaseudulla monirotuisia monitoimikoiria, jotka saattoivat jotenkin jänistä ja kettuakin ajaa, mutta koska metsästys siellä oli vielä tuohon aikaan toimeentulokysymys, oli se pääsääntöisesti lintujahtia ja oravanmetsästystä sekä ansa- ja loukkupyyntiä.

Metsästystoveriensa Suomen metsästyskuninkaaksi nimeämä, Piikkiön Hepojoen kylässä Bussilan kartanon isäntänä vuosina 1830 - 1884 vaikuttanut Jacob Johan Maexmontan (1796 - 1884) oli jänis- ja ajokoirametsästäjä henkeen ja vereen. Tämä ilmenee monista hänen muistelmistaan ja tarkasta kirjanpidostaan - on olemassa luettelo kaikista metsästystovereistakin, joita jahdeissa on ollut mukana. Joukko edustaa sen aikaisen yhteiskuntamme ns. kermaa; upseereita, korkeita virkamiehiä, parooneja ja kauppiaita. Yhtä tarkka kirjanpito Maexmontanilla on ajokoiristaan, joita hänellä on ollut vuosien 1813 - 1884 aikana 108 kappaletta. Muistiin on merkitty myös koirien avulla saaliiksi saadut jänikset, joiden lukumääräksi vuosina 1836 - 1884 hän mainitsee 920!

Länsi-Euroopassa oli jo vuosisatoja ilmestynyt metsästysalan tietopuolisia julkaisuja ja kaunokirjallisuuttakin. Jacob Johan Maexmontan ei suinkaan halunnut pitää tietouttaan metsästyksen alalta vain omanaan, ja niinpä häntä voidaankin pitää alan kirjallisuudessa edelläkävijänä Suomessa. Hän julkaisi vuosien 1850 - 1865 aikana kuusi metsästys- ja asealan julkaisua saattaakseen tietonsa kaiken kansan käyttöön. Lisäksi hän julkaisi useita alan artikkeleita meillä ja myöskin ruotsalaisissa alan lehdissä.

Kovin tunnetuiksi hänen julkaisunsa eivät meillä kuitenkaan tulleet. Syynä oli lähinnä se, että ne olivat ruotsinkielisiä. Ruotsiahan ei sisämaassa varsinkaan rahvaan keskuudessa juuri osattu. Toinen syy hänen asetekniikkaa käsittelevien julkaisujensa tuntemattomuuteen on se, että tuohon aikaan meni asetekniikka vauhdilla eteenpäin - muutamassa vuosikymmenessä siirryttiin piilukoista takaaladattaviin, patruunaa ampuviin aseisiin - joten niiden tiedot ja opit vanhenivat heti.

Maexmontanin ensimmäinen julkaisu "Om Harjagt med Stöfvaren" oli 103-sivuinen ajokoirametsästystä käsittelevä opas, jonka näköispainos ja käännös on nyt ilmestynyt tämän päivän ajokoirametsästäjien luettavaksi Suomen Metsästysmuseon kustantamana, turkulaisen merikapteeni Kai Halosen vanhasta ruotsinkielestä kääntämänä ja Pentti Katajan toimittamana. Jos Maexmontanin asetekniikkaa käsittelevät opit ovatkin vanhentuneet, niin sitä eivät ole metsästysoppaat. Koirien ja riistaeläinten tavat ja luonnolliset vaistot ovat samat kuin yli 150 vuotta taaksepäin.

Kaikki julkaisunsa JJM on tehnyt tavattomalla, voisi melkein sanoa tuskastuttavalla, perinpohjaisuudella ja pikkutarkkuudella. Niin tämänkin oppaan. Ajokoiran määritelmät, niiden ruokinta, hoito, lisääminen, pentujen kasvatus, opetus, metsästystavat, taudit, lääkitys ym. on esitetty tavalla, josta varmaan ei mitään ole jäänyt pois. Maexmontan mainitsee muistelmissaan, että hänellä on ollut "moninaisten vierasten kielten taito", ja kirjasessa onkin varmasti ulkomaisista julkaisuista lainattua tietoutta. On vaikea uskoa, että esim. koirien lääkitysohjeet monine ihmeellisine rohtoineen ja hoitotapoineen voisivat olla kaikki itse ns. "kantapään kautta" opittuja.

Julkaisunsa esipuheen lopussa Maexmontan mainitsee: "Mitään asiaan kuuluvaa en ole unohtanut, luulen niin, ja uskallan siksi imarrella itseäni iloisella toivolla armeliaasta arvostelusta".

Olkaamme me nykypäivän metsästäjätkin arvostelussamme armeliaita kun tätä luemme. Julkaisussa puhutaan mm. jäniksien kevät- ja kesämetsästyksestä, jonka JJM kylläkin tuomitsee, mutta antaa neuvoja siihen. Sitä harjoitettiin 150 vuotta sitten, ja sille on olemassa, sanokaamme poliittisluontoinen tausta. Meillä oli olemassa Ruotsin vallan aikainen "Asetus ja Säändö jahtin=ajamisesta, Metzänelävitten ja Linduin ambumisesta" vuodelta 1664. Siinä määrätään, että "elävitten ja linduin ambuminen olcon caikilda poiskieltty Keskipaastosta nijn Uotin päivään asti, että Elävillä ja Linnuilla mahta olla tila rauhasa ja ilman estettä saada enändä heitäns." Nyt kuitenkin Suomi oli vuonna 1809 liitetty osaksi Venäjän keisarikuntaa, ja asiat ymmärrettiin niin, että mikään toisen valtakunnan sääntö ei enää ollut voimassa. Näin sai metsästyskin kaikenlaisia villejä muotoja. Tästä huolestuivat meillä korkeat metsästystä harrastavat tahot ja perustivat vuonna 1865 Finska Jagtföreningen -nimisen yhdistyksen laatimaan meille omat metsästyssäädökset. Asia eteni nopeasti, ja vuonna 1868 meille saatiin Aleksanteri II:n vahvistama ja joka vuoden helmikuussa "saarnastuolista ylösluettava" metsästysasetus, joka sisälsi mm. lajikohtaiset rauhoitusajat.

Aivan sama ongelma tuli meillä eteen Suomen itsenäistymisen jälkeen. Silloin meillä oli voimassa Nikolai II:n antama metsästysasetus vuodelta 1898. Metsästys sai 1920-luvulla jälleen villejä muotoja, koska katsottiin, ettei Venäjän vallan aikaisten sääntöjen enää itsenäisessä Suomessa tarvinnut antaa ohjeita. Asia selkiintyi vasta, kun monen kädenväännön jälkeen meille saatiin oma metsästyslaki vuonna 1933.

"Armeliasta arvostelua" Maexmontanin ohjeisiin soveltakoot myöskin eläinsuojelijat esimerkiksi siinä kohdassa, missä JJM antaa ohjeita siitä, miten ajokoira saadaan lopettamaan lampaiden ajaminen. Asia on ymmärrettävä sitä taustaa vasten, että 150 vuotta sitten olivat lampaat ja muut kotieläimet pitkälle syksyyn vapaana kylillä ja niityillä, ja näitä ahdistelevat koirat tietysti omistajalleen paljon harmia tuottava ongelma.

Jänismetsästystä ja jäniksen käyttäytymistä koskevien ohjeiden kohdalla on huomattava, että ne koskevat metsäjänistä, rusakkoa ei meillä tuohon aikaan vielä ollut.

J.J.Maexmontanin julkaisua Om Stöfvaren - Ajokoirametsästys (Suomen Metsästysmuseon julkaisuja 15, Porvoo 2004) on saatavisssa Metsästysmuseosta (p. 019-722 293, info@metsastysmuseo.fi) hintaan 8 euroa + toimituskulut.

Suomen Metsästysmuseon kustantamana on ilmestynyt toinenkin J.J.Maexmontanin julkaisun näköispainos ja suomennos, Orrjagt med bulvan - Teerenmetsästys kuvilta (Suomen Metsästysmuseon julkaisuja 12, Salo 2001). Julkaisua on saatavissa Metsästysmuseosta hintaan 4,20 euroa + toimituskulut.